Olemme seuranneet Atlantin toiselta puolelta uutisia. Olemme ehkä pöyristyneet, päivitelleet ja kauhistelleet tapahtumia. Kansa on jakautunut kahtia, jossa osa tukee presidenttiä, osa vastustaa. Uutiset kertovat väkivaltaisuuksista ja ylilyönneistä, mutta myös tavanomaisista erimielisyyksistä ja poliittisista näkemyksistä.
Tapahtumia on helppo kommentoida, kun välissä on valtameri. Mutta onko meillä Suomessa asiat oikeasti paremmin – vai pitäisikö meidän ottaa rikka pois omasta silmästämme?
Tilanne Suomessa ei ole sama kuin Yhdysvalloissa, mutta huoleni kasvaa koko ajan. Yhteiskunnallinen keskustelu on yhä selvemmin kahtiajakautunutta. Osa tukee hallitusta, osa vastustaa. Lisäksi lähes aiheesta kuin aiheesta keskustelu ajautuu vasemmisto–oikeisto-vastakkainasetteluun. Eduskunnassa, kaduilla, lehtien sivuilla ja sosiaalisessa mediassa huudetaan ja osoitetaan sormella. Syyllisen löytyminen tuntuu oleellisimmalta ja keskustelussa hukkuu ratkaisujen löytyminen. Hyvät tavat on heitetty romukoppaan jo tovi sitten.
Vasemmiston puheessa kuuluu pettymys oikeistoon, jota kuvataan kylmänä ja ihmisarvoa heikentävänä. Oikeistossa ollaan aivan yhtä tyytymättömiä vasemmistoon: “tuhlaajat”, “rahanjakelijat” ja “suvakit” nähdään syyllisinä Suomen alamäkeen.
Miksi puheessamme korostuvat lähes aina ääripäät – äärivasemmisto ja äärioikeisto? Todellisuudessa poliittinen kenttä on koko väriskaala, ja keskellä on useita puolueita. Vai ovatko keskustan toimijat hiljaa turvallisuushakuisesti, etteivät joutuisi hyökkäysten kohteiksi? Toisaalta oikealla ei kaikki ole äärioikeistoa eikä vasemmalla yhtään sen enempää äärivasemmistoa. Vasemmistossa kaikki ei ole Minja Koskeloita eikä Anna Kontuloita. Oikeistossa ei kaikki ole Riikka Purria eikä Petteri Orpoja. Puolueen sisällä voi olla useita eri näkemyksiä asioista.
Kahtiajakautuminen ei vie meitä eteenpäin. Siksi meidän on puhuttava demokratiasta ja poliittisesta väkivallasta, myönnettävä väärä suunta – ja ennen kaikkea katsottava peiliin. Emme voi vaikuttaa siihen, miten muut toimivat, emmekä voi muuttaa toisten ihmisten käytöstä. Sen sijaan voimme vaikuttaa omaan toimintaamme.
Vaikeistakin asioista täytyy voida puhua. Kaikkien asioita on edistettävä, ja jokainen on muistettava päätöksenteossa. Mutta entä jos emme huutaisi: ”sinä olet sitäjatätä” tai ”te ootte aina sellaisia”? Entä jos puhuisimme siitä, mitä itse ajattelemme – ja miksi ajattelemme niin? Entä jos syyttämisen sijaan pyrkisimme yhteiseen ymmärrykseen?
Vasemmistossa korostuvat ihmisoikeudet, perustuslaki ja huoli kasvavista tuloeroista. Tuloerojen kasvu lisää köyhyyttä, mielenterveysongelmia ja esimerkiksi rikollisuutta. Vasemmalla ollaan huolissaan myös luonnosta: millaisen maan jätämme lapsillemme, mitä he viljelevät ja missä he asuvat. Oikealla keskiössä on talous. Suomi ei voi velkaantua loputtomasti, työtä on oltava ja vientiä on löydyttävä. Huolta kannetaan myös siitä, kestääkö yhteiskuntamme nykyisen laajuiset julkiset palvelut. -Näin olen ainakin ymmärtänyt oikeiston ajattelua seuratessani. Molemmilla tahoilla on lähtökohtaisesti hyvä ajatus.
Oikealla painotetaan yksilön omaa vastuuta ja ansaittuja tuloja. Vasemmalla pelätään tuloerojen kohtuutonta kasvua ja hyvinvointivaltion murenemista. Vasemmisto ei halua “oikeiston rahoja” itselleen, vaan niille, jotka ovat heikommassa asemassa. Tämä voi oikealla näyttäytyä vasemmiston moraalisena syytöksenä oikeiston ahneudesta.
Kun vasemmalla sanotaan, etteivät saavutukset ole lopulta vain yksilön ansiota, oikealla tämä voidaan kokea identiteetin uhkana – varsinkin, jos taustalla on vuosien uuttera työ. Tällöin asia ei enää pysy mielipide-erona. Puolustautuminen ja vastareaktio ovat inhimillisiä. Kuvitelkaa puoliso, joka holhoaa ja kertoo jatkuvasti, miten sinun pitäisi elää ja olla. Se varmasti herättää syyllisyyttä, kiukkua ja vähintään ärtymystä. -ainakin minussa herättäisi. Soppaa hämmentää entisestään media. Algoritmit tarjoavat meille sisältöä, joka vahvistaa syyllistämisen tunnetta ja vastakkainasettelua.
Onko vaikeista asioista mahdollista puhua rakentavasti? On – mutta se vaatii toisen kunnioittamista. Se vaatii puhumista, mutta ennen kaikkea kuuntelemista. Kukaan ei voi todeta: “minähän sanoin” tai “kunhan sinä muutut”. Meidän on muututtava – jokaisen. Meillä on yhteinen Suomi. Meillä on ja tulee aina olemaan erilaisia arvoja. Mutta muutosta emme voi tehdä yksin. Se on tehtävä yhdessä. Poliittinen taistelukin voi olla toista arvostaja ja kunnioittava, ilman toisen henkilöön menevää kommentointia tai nimittelyä. Saati me sosiaalisessa mediassa olevat. Me voimme keskustella ilman ulostekirjeiden lähettämistä poliitikoille ja koko puolueen leimaamista. Kohdataan toisemme ja jutellaan!
Jonna Yli-Viikari
Lisää kommentti
Kommentit