Usein Minna Canth kuvataan vahvana ja sanavalmiina feministinä. Sitä hän varmasti olikin. Canthissa oli kuitenkin myös haavoittuva puoli ja hän eli toisinaan toivottaman tuntuisia hetkiä. Kukaan ei ole aina vahva eikä suurinkaan vaikuttaja ole aina parhaimmillaan. Meistä jokainen tarvitsee joskus toisten apua.

Minulta on viime aikoina kysytty usein, millaisia ajatuksia minulla on valtion talouden sopeuttamisesta pitkällä aikavälillä. Kysymys nousee esiin erityisesti siksi, että olen ilmaissut tukeni Vasemmistoliiton linjalle velkajarrun suhteen ja olen ehdolla eduskuntavaaliehdokkaaksi. Ja rehellisesti sanottuna – tätä kysytään lähes aina, kun keskustelussa on mukana Vasemmistoliitto.

Olemme seuranneet Atlantin toiselta puolelta uutisia. Olemme ehkä pöyristyneet, päivitelleet ja kauhistelleet tapahtumia. Kansa on jakautunut kahtia, jossa osa tukee presidenttiä, osa vastustaa. Uutiset kertovat väkivaltaisuuksista ja ylilyönneistä, mutta myös tavanomaisista erimielisyyksistä ja poliittisista näkemyksistä.

Luin Sanna Marinin Toivo on tekoja-kirjan. En ole Marinin kanssa poliittisesti aina samaa mieltä, mutta kunnioitan kyllä hänen viisauttaan, rohkeutta, luonnollisuutta ja jaksamista. Kirja kuvaa pääministeriajan hektisyyttä ja sitä kaikkea, mikä jäi julkisuuskuvan taakse. Sitä, kuinka vähillä tiedoilla oli toimittava nopeasti, kun korona alkoi. Kuinka tavanomainen hallitustyö oli hoidettava samanaikaisesti, kun mukana oli korona, hyökkäyssota, Natoon liittyminen ja energiakriisi. Ministerit toisensa perään ovat kertoneet työn uuvuttavuudesta. Mikäli se on ollut uuvuttavaa tavanomaisina aikoina, millaista se onkaan ollut Marinin vuosina.

Sosiaalihuollon asiakkuudet kertovat enemmän yhteiskunnasta kuin yksilöistä. Ne paljastavat eriarvoisuuden, arvovalinnat ja sen, mihin emme ole vielä osanneet vastata. Samalla ne pakottivat minut pohtimaan omaa suhdettani vaikuttamiseen ja politiikkaan.